perjantai 29. heinäkuuta 2011

Lyhyitä aatteita maailmasta osa 10

Emme voi elää ilman elämänkatsomusta.

Lyhyitä aatteita maailmasta osa 9

Ihmisten tekemättömyyden syy johtuu siitä, että he olettavat muiden tekevän.

Miksi eksistentialismi on välttämätöntä jokaiselle

Monesti kasvavan tietoisuuden ongelmana on itsestään irtautuminen. Mitä pitemmälle luetaan sitä, mitä meidän todellisuus on ja ihmisen psykologiaa, sitä enemmän vieraannumme itsestämme. Rupeamme hahmottamaan itseämme kolmasta persoonasta. Tottakai tunteet on yhä jäljellä, mutta nekin rupeavat olemaan tiedostettuja reaktioita. On tärkeää tietää mahdollisimman paljon ympäröivästä maailmasta ja saada selityksiä asioille, ilman sitä, mahdollistamme nykyajan ja tulevaisuuden pahuuden. Toisinsanoen pyrimme liialliseen objektiivisuuteen, vaikka me ihmiset toimimme taipumuksesta subjektiivisesti. Näemme itsemme ja muut olioina, joilla on tietty käyttäytymislaki ja ajattelutapa. Tunnemme kuinka mitättömiä olemme universumissa ja miten lopulta kaikki tuntuu niin turhalta. Näemme ihmissuhteet samalla tavalla kuin ruuan, ne ovat välttämättömiä ja ruokaa meille itsellemme.

Kuitenkin olemme ihmisiä kaikki. Me pystymme kokemaan maailman subjektiivisena ja objektiivisena. Tämä objektiivisuus tuntuisi olevan meidän eläimellisyys, mutta myös meidän aivot. Subjektiivisuus tuntuisi olevan meidän sydän, mutta myös meidän typeryytemme. Kumpi on parempi maailmalle, typeryys vai älykkyys? Samaa jatkaen, subjektiivisuus vai objektiivisuus? Samaa jatkaen, tunteet vai älykkyys? Tämä jako on epäreilu.

Meidän tulee osata yhdistää objektiivisuus ja subjektiivisuus, ilman kumpaakin tai toista voimme todeta olevamme hukassa. Miten sitten yhdistämme nämä? Se on jokaisen oma eksistentiaalinen tie löytöön. Löytöjä on monia, kuten teitä, jotka sinne vievät. Tämän takia oppaat ovat tärkeitä, vielä tärkeämpää on se, ketä nämä oppaat ovat. Löytömme on joko turmio tai pelastus, tai jotain siltä väliltä.

Tien alkuun minä päädyin, etsiäkkö vai jäädä mietin, kuitenkin viitan eteenpäin näin vievän. En voinut mennä taaksekkaan päin? Matkaan täten lähdin, näin monta viereisillä teillä, jotkut eksyksissä olivat, eivät nähneet teitä, vaikka jalkojensa alla olivat. Jotkut tiet olivat lyhyempiä kuin toiset, toiset tiet taas näyttivät menevän umpikujaan, jotkut olivat kapeita ja toiset leveitä. Itse tunsin kulkevani pisintä tietä, lyhyt tie houkuttelevalta näyttikin. Kesken matkaa oppaan sain, hän sisältä valoa toi, tieni selvemmältä näytti näin. Matkani on vielä kesken, lyhyet tiet kokeiltu on, pitkään kuitenkin jäin. Päämääräni kaukana vielä on. Tulenkohan koskaan perille?

torstai 28. heinäkuuta 2011