Äänestyksestä

Otsikoissa on viime aikoina pyörinyt galluppeja perussuomalaisten jatkuvasta noususta, ja gaussin käyrän mukaisesti ei ole pitkä matka enää suurimpien puolueiden joukkoon. Gallupeiden julkaisussa ei kuitenkaan oteta huomioon, että jatkuva syöttäminen siitä kuinka perussuomalaiset kipuavat kärkeen lisää heidän suosiotaan. Ihmiset haluavat olla voittajien leirissä, kukaan ei halua että oma ääni menee hukkaan, vaan äänejä keinotellaan.

Millä perussuomalaiset menevät eteenpäin? Muutoksen voimalla, mikä olisikaan parempi lupaus kuin luvata muutosta. Kuinka monta kertaa radikaalit mielipiteet omaava, muita puolueita halveksiva ja muutosta lupaava puolue on saavuttanu kansan suosiota? Ja kuinka paljon kyseiset puolueet on välttänyt sanovansa mitä konkreettisia asioita he tekevät? "Korjaamme maahanmuuton, korjaamme kaksikielisyyden". Aiheet ovat niitä, jotka aiheuttavat eniten sanaharkkaa ihmisissä, ja ne luvataan korjata, tapaa tai keinoa ei mainita.

Olisivatko perussuomalaiset näin suosittuja, jos meillä ei olisi ollut vaalirahakohua? Olisivatko perussuomalaiset näin suosittuja, jos muiden puolueiden politikot eivät pitäisi asemaansa itsestäänselvyytenä tai ilman kohua Matti Vanhasesta?

Politikot ovat aina kautta aikojen yrittäneet vedota ihmisiin, ota politikko myyjästä, eli kaiken sanahelinän välistä yritä löytää mitä hän konkreettisesti sanoo. Kuinka monta kertaa luotettavaksi luulemasi myyjä onkin huijannut sinua sanahelinällä, ja olet tuntenut olosi petetyksi jälkeenpäin?

Äänestä oikein, älä sen takia koska muutkin äänestävät, vaan koska sinä koet valitsemasi ehdokkaasi omaksesi. Äänesi ei mene hukkaan, vaikka ehdokastasi ei valittu. Kuinka moni auttaa kaatunutta ihmistä, jos kaikki ajattelee: "Ei minun tarvitse tuota auttaa, kyllä joku noista muista nostaa hänet ylös".

Kaksikielisyydestä

Viime aikoina on taas ollut erittäin paljon puhetta Suomen kaksikielisyydestä. Kysymyksiä on erityisesti herännyt siitä, että miksi se on koulussa pakollista, kuten myös ylipäätään ruotsin kielen asema suomalaisessa yhteiskunnassa. Sammakoita myös on lennellyt paljon, ja aivan käsittämättömiä argumentteja ruotsin kielen pakottamisen puolesta. Hassuinta on se, kuinka jatkuvassa ristiriidassa tuntuvat suomenruotsalaisten argumentit olevan.

1. "Pakkoruotsi on perusteltua, siinä missä on pakkomatematiikka tai pakkobiologia."

Ehkä argumenteista kaikista käsittämättömin, kykenisin vain ymmärtämään tämän huumorilla, mutta se ei edes ole huumoria... Matematiikan hyödyllisyyden vertailu ruotsin välillä ei kestä kovin kauaa vertailua ennenkuin huomaa kummalla ei pysty edes selviämään elämässä. Joten en vastaa edes tämän enempää, jos tästä ei itse pysty ymmärtämään syytä, niin lyön kyllä hanskat tiskiin.


2. "Ruotsinkielen lukeminen on yleissivistystä."

Miksi juuri ruotsin? Jos vetoamme historiaan, niin saamen kielen lukeminen olisi yleissivistävämpää, mutta emme lue sitä koska erittäin harva kommunikoi sillä tavalla, siitä ei ole siis hyötyä.

3. "Ruotsinkieltä vaaditaan työpaikoissa ja valtion virkamiesten tulee osata ruotsia"

Se, että me valtiossa teemme _väkisin_ ruotsin kielestä käytännöllisemmän kuin se todellisuudessa on, ei tarkoita että ruotsinkielen osaamattomissa kansalaisissa olisi ongelma, vaan valtiossa. Suomessa käy vuosittain 10x kertaa enemmän venäläisiä vuodessa kuin täällä on suomenruotsalaisia, kaupassa työskentelevät palvelevat siis venäläisiä paljon enemmän kuin suomenruotsalaisia.


4. "Suomenruotsalaisten kanssa tulee kommunikoida ruotsiksi"

Eli suomenruotsalaiset ovat korkeammassa asemassa kuin suomalaiset?

5. "Pitäähän suomenruotsalaistenkin opetella pakkosuomea"

Kuvitteleeko kukaan suomenruotsalainen pystyvänsä pärjäämään millään tavalla Suomessa ilman suomenkielen osaamista, ellei tietenkin elä lopun elämäänsä Mustasaaressa.

6. "Suomi on pitkään ollut kaksikielinen maa"

Millä tavalla se kuinka pitkään joku asia on ollut olemassa oikeuttaa sen? Periaatteessa Suomi voisi nykyään olla kolmekielinen maa, meillä oli aikanaan pakkovenäjä, mutta suomalaiset kapinoivat sen pois. Pakkovenäjää olisi muuten helpompi perustella kuin suomenruotsia.


I rest my case.

Ainoa

Monesti mietimme, että oma maailmankatsomuksemme tai poliittinen näkökantamme on oikea. Eli uskomme, että juuri se sosialismi on ainoa tapa politiikassa ja sen pitäisi olla ainoa poliittinen aate, tai dualismi on ainoa oikea filosofinen aatesuuntaus. Mutta jos mietimme siltä kannalta asiaa, että kaikki politikot ajattelisivat vain työväen etua, niin mihin jäisi kritisoijat? Eihän demarit ymmärrä yhtä hyvin taloudellista näkökulmaa kuin kokoomus, eikä taas kokoomus ymmärrä yhtä hyvin kuinka työväkeä tulisi kohdella. Perussuomalaiset, populisteja vaikka ovatkin, kyseenalaistavat kuitenkin loppujenlopuksi kaiken muiden puoleiden politiikasta, joka tuo vastaäänen kaikkeen politiikkaan. Jos meillä olisi eduskunnassa kuin yksi puolue, ei osattaisi katsoa asiaa eri näkökulmista.
Jos vaikka mietimme asiaa hesarin mielipidepalstaa apuna käyttäen, yleisin tapa miten keskustelu alkaa on että joku kirjoittaa ensimmäisen mielipiteen jostain asiasta, jonka jälkeen joku vastaa siihen osoittamalla sen ongelmakohdat ja miltä asia vaikuttaa hänen omasta näkökulmastaan ja sitten taas joku vastaa siihen jne. Tämähän skenaario ei yleensä pääty minkäänlaiseen lopputulokseen, vaan jokainen esittää omasta näkökulmastaan oikean vastauksen. Voitaisiin melkein sanoa, että kaikki ihmiset ovat samanlaisia, mutta sillä erotuksella että näemme asiat omasta näkökulmastamme joka johtaa erilaisiin valintoihin,

Jokaisen ihmisen mielipide on arvokas, ja pitäisi tullaa kuulluksi.

Ajatuksillisessa valistuksessa ei pitäisi koskaan olla päämääränä ainoata tapaa ajatella tai nähdä asioita.

Jumalaan

Spinozan tavoin Jumalan voi ymmärtää substanssina, jolla on loputtomasti attribuutteja ja joka selittää itseään itsellään, kuitenkin tämä jää siihen että selitetään Jumalaa, ei sitä onko Jumalaa. Spinozalla on käytössään aksioomeja ja määritelmiä D:t ja A:t, mutta lähinnä ne tuntuvat kuitenkin kompromisseilta yrittää tuskaisesti selittää hampaat irvessä miten Jumala on olemassa.

Jos Spinoza vaikka miettii sitä, miten jokainen on itsessään tai toisessaan, mitä ei voi käsittää toisen kautta, täytyy käsittää itsensä kautta. Ovat niin ikään aksioomeja ja luokitelmia jotka pätee jokaisessa asiassa, mutta kuinka lähellä Jumala on muita oliota kohtaan? Voimmeko verrata Jumalaa ihmiseen? Voimme soveltaa tietenkin Spinozan aksioomeja moniin asioihin, ja hyviähän ne tietenkin ovat, mutta suuntaa antavia, sillä minkään ei pitäisi olla absoluuttista. Miten voisimme sanoa ja päätellä oman mielemme sisällä, että kaikki tässä maailmankaikkeudessa toteutuu niin, vaikka voisimme havainnoida sen, voisimmeko luottaa havainnointiimme?

Kuinka paljon vaikuttaakaan fysiikan ja kemian ymmärrys siihen miten näemme yksinkertaisia asioita sen jälkeen aivan eri tavalla. Kun kysymme tavalliselta ihmiseltä mitä mikrossa ruualle tapahtuu, hän vain vastaa hämmentyneenä ”no siellähän se vain lämpenee ja syön sen?”, mutta kun kysymme fyysikolta hän vastaa: ”Mikroaaltouunin magnetroni synnyttää sähkömagneettista säteilyä joka saa ruuan vesimolekyylit liikkumaan, joka täten lämmittää ruuan”. Molemmathan vastaukset ovat tietenkin oikein, mutta tietämys on saanut aivan eri merkityksen havainnoillemme näinollen psykologisiin skeemoihin.  Emme siis voi päätellä mikron toimintaa vain järjellä, vaan tarvitsemme siihen empiirisiä kokeita. Miten voisimme sitten samalla tavalla päätellä logiikalla jumalan olemassaolon?

Tarkoituksena ei kuitenkaan ole vajota relativismiin, eli ettemme voisi tietää mitään emmekä tietää edes sitä ettemme tiedä mitään jne. Vaan tarkoituksena on kritisoida sitä näkemystä, että luomme vain loogisen kaavan A=B B=C joten C=A. Kaava tietenkin pitää paikkansa vaikka miten sitä vääntelee ja kääntelee mielessämme, mutta päteekö se silloinkin kun sijoitamme jotain kirjaimien paikalle? Tästä alkaa siis logiikan alkukohta, josta pääsemme muihinkin loogisiin päätelmiin jotka on myös vaikea tai miltei mahdoton todistaa vääräksi, kuten vaikka Spinozan aksiooma: Kaikki, mikä on, on joko itsessään tai toisessaan. Tämä laitetaan siis koskettamaan koko maailmankaikkeutta, mutta kun emme edes tiedä mikä on tarkalleen maailmankaikkeus.

Kysymys ei ole myöskään vain siitä onko Jumalaa, vaan jos se on, minkä uskonnon Jumala se on, vai eikö se ole minkään uskonnon Jumala. Empiiriset todisteet uskonnoista ovat erittäin niukat, niihin tutustumalla ja todistamalla ei pysty mitenkään sanomaan kumman uskonnon empiiriset todisteet ovat paremmat. Kristinuskossa saatamme löytää todisteita Jeesus nimisen henkilön fyysisestä olemuksesta, mutta emme mitenkään pyhästä hengestä tai Jeesuksesta Jumalan lapsena tai Jumalana (miten nyt olisikaan tarkoitus tulkita raamattua).  Aivan kuten emme pidä kansantarinoitakaan empiirisinä todisteina, kuten vaikka Yetin olemassaolo, emme myöskään pidä raamatun mainintaa siitä miten pyhä henki tuli ihmiseen.

Entäs ei-empiiriset todisteet? Tähän kategoriaan sijoittuisi Spinozan kaltaiset loogiset todistelut, käsi sydämmellä todistelut ym. En nyt vertaa tätä täysin Jumalaan uskomiseen, mutta jos ajattelemme että on olemassa laatikko, jonka sisälle ei mitenkään pysty näkemään. Niin voisimme loogisesti päätellä, että laatikossa olisi jotain, koska miksi muuten se olisi olemassa, sehän on tarkoitettu sitä varten että siellä säilytetään jotain. Voisimme tunneperäisesti myös sanoa, yksilöllisesti tietenkin, että minusta tuntuu että tuolla on jotain. Ja joku voisi sanoa ”mitä väliä sillä on meidän elämän kannalta” tai ”ei siellä ole mitään”. Muuttaako nämä päättelyt millään tavalla laatikon sisältöä? Eivät tietenkään, sen takia empiiriset todisteet näissä asioissa ovat varteenotettavempia.

aTeismi

Onko ateismi samaa kuin uskonto, kun kielletään jumalan/jumalien olemassaolo yhtä kiivaasti kuin uskovaiset uskoo niihin?

Tätä sanoilla leikkimistä kuuleekin usein herjattavan ateistien suuntaan, mutta kuinka oleellista se on ateistin kannalta? Fine, verratkaa ateismia uskontoon kuinka paljon haluatte, ateistille ateismi on silti ateismia. Jos kiistäisin joulupukin todennäköisyyden 100% minulle sanottaisiin että olen uskovainen?

Ateismi on sitä, ettei näe syytä tai järkeä uskoa jumalaan/jumaliin sen enempää kuin syytä uskoa joulupukkiin. Ja kun taas uskovaiset näkevät syyn uskoa jumalaan, joko heidän syynä on omakohtainen kokemus, turvallisuuden tarve tai tarve ymmärtää maailmankaikkeutta.

Jos väittäisin, että näin ufoja tuolla ylhäällä, monet haluaisivat enemmän todisteeksi kuin pelkän sanani. Mutta jotkut uskovat pelkän sanani perusteella. Todisteita ei tietenkään missä vaiheessa asiasta saada, ja osa jää uskomaan näihin ufoihin ja osa ei. Ne jotka eivät usko, eivät voi mitenkään kiistää tapahtunutta, mutta eivät näe myöskään mitään syytä uskoa ilman varteenotettavempia todisteita. Kummat ovat tässä tapauksessa uskovaisia?

Emme voi oikeastaan väittää, että jumalan/jumalien olemassaolosta olisi yhtään enempää todisteita kuin hullun miehen sanonta, sillä mitään yliluonnollista taltiointia meillä ei ole, vain tuhansia vuosia sitten kirjoitettuja tekstejä, jotka eivät tietenkään käy todisteesta sen enempää kuin hullu mies joka näki ufoja. Jeesus ehkä eli ja Mohammed, mutta mitä yliluonnollisuuden todistavaa meillä on siitä? Kristinusko ei ole enempää oikeassa kuin hindulaisuus tai islam, miten voimme määritellä mikä on "oikea" uskonto? Pelkästään tämä ristiriita on monen ihmisen ateismin alku.

Voidaan myös esittää, että ei ole mitään järkeä että tämä maailmankaikkeus vain itsestään tuli ja että maailma on niin kaunis, että jumalan/jumalien on pakko olla olemassa. No samasta syystä hullun miehen sanonta varmasti pitää paikkansa, koska onhan erittäin todennäköistä että kaikista miljoonista ja miljoonista planeetoista jossain olisi älykkyyttä, tai jopa sitä korkeampaa.

Keljujatti

Kävinpä viime viikonloppuna katsomassa Koljattia, ja hupaisa kokemus se olikin.

Kyseessä on siis Jari Tervon kirjaan perustuva näytelmä, jonka aiheena on ns. Matti Vanhasen nousu ja tuho.

http://www.hkt.fi/ohjelmisto/play.php?name=kolj

Näytelmässä Pekka Lahnanen(=Matti Vanhanen) esitetään pikemminkin sympaattisesti kuin ivallisesti. Lahnanen tahtoo selvästi vain hyvää ja on rehellinen itselleen. Näytelmä on osuvaa satiiria niin mediaa kuin politiikkoja kohtaan, myös perussuomalaiset saavat osansa esim. kohtaus jossa työtön perussuomalainen kaljoittelija valittaa kun maahanmuuttajat ei tee töitä. Näytelmässä inhimillistetään myös politikkoja, toisinsanoen politikot voivat olla tyhmiä ja ovat ihmisiä. Ei ne kivikasvot ja väkinäiset hymyt ole politikkojen todellista arkielämää.

Näytelmä sisältää paljon Jari Tervolle ominaista huumoria, joten en suosittelisi sitä ihmisille jotka eivät pidä härskeistä vitseistä ja Tervon huumorista. Kyseisessähän näytelmässä kävi monia "Yli kulttuurisia" hifistelijöitä, jotka katsovat näytelmiä katsomisen vuoksi, ja yllättäen näytelmässä vain murisivat "mitä tämä nyt on?". Ja reaktiot olivat varmaan samat mitä Hamletkin loi aikanaan. Onkin hyvä muistuttaa näille konservatiivisille teatterin ystäville, kuten muuan hesarin päätoimittaja joka repi housunsa Koljatin nähtyään, on hyvä muistuttaa ettei tämä nykyinen irstauden taso vedä lähellekkään vertoja esim. muinaisen Kreikan tai Rooman näytelmiin, ja että kaikki uusi tuntuu aina liian häpeälliseltä, kunnes lopulta se onkin normaalia.

Näytelmässä lähestymistapoja haukuttiin "helpoiksi", koska nämä kulttuurihifistelijät eivät kestä jos vertauskuvan tajuaa sekunnissa ja se on liian yksinkertainen. Tuntuu etteivät he nauti itse teoksesta vaan siitä tulevasta omahyväisyydestä "voi kuinka älykäs olen kun tajuan tämän, ahh mikä tunne tämä on." Monesti kirjoittajien tai dramaturgien hieno "vertauskuvallisuus" kompastuu pahasti omaan monimutkaisuuteensa, mitä yksinkertaisempi sen parempi.

Taide/teos on onnistunutta jos siitä:
1. Nauttii
2. Omaksuu
3. Ymmärtää
4. Oivaltaa
5. Muistuttaa
6. Tuntee

Itselläni täyttyi tästä näytelmästä nämä kaikki kohdat.

George Orwell ja Eläinten vallankumous

Tuli tämä hieno kirja taas käsiini, ja samaten mieleeni kyseisen kirjan hienoin sitaatti, ja se mitä se minulle tarkoittaa.

"Jos olen nähnyt muita kauemmas, se johtuu siitä, että olen seissyt jättiläisen olkapäillä"

Jättiläinen on yhteiskunnan selkäranka, juuri se mitä me olemme kaikella uhraamallamme tuottanut, ja se kuinka paljon olemme tehneet sen eteen, niin korkealla olemme, ja niin pitkälle tulemme näkemään.

Suomen jättiläisen olkapäillä olen nähnyt erittäin kauas - minulla on ollut tasavertainen mahdollisuus oppia asioita, nauttia yhteisöstä ilman suurta syrjintää, ja kokenut olevani osa yhteisöä nimeltä Suomi.
Valitettavasti kaikki eivät pääse Suomessakaan olkapäille, vaan joutuvat katselemaan kantapäiltä niitä, jotka näkevät maailman koko komeudessaan. Täten me, jotka olemme Suomen olkapäillä olemme velvoitettuja auttamaan niitä, jotka ovat tippuneet tai alunperin ovat kantapäillä.